Old Traffordin suuressa teatterissa, jossa unelmat aikoinaan kohosivat kuin Eric Cantonan kaulukset, on Manchester United muuttunut valmentajien muiskaalituolien tragikomediaksi.
Yksitoista manageria 13 vuodessa, Sir Alex Fergusonin vuoden 2013 esiinhuudon jälkeen, jokainen saapuen pelastajana vain poistuakseen lavalta vasemmalle fanien huutojen ja yli 65 miljoonan punnan arvoisten irtisanomiskorvausten keskellä.
David Moyesin hämmentyneestä perinnöstä Ruben Amorimin syrjäyttämiseen vain 14 kuukauden jälkeen, Punaisten Paholaisten Fergusonin jälkeinen aika paljastaa paitsi pieleen menneitä taktisia säätöjä, myös syvemmän huonovointisuuden.
Omistajuuden voimattomuuden, sattumanvaraisen joukkueenrakennuksen ja kulttuurin, joka takertuu hiipuneeseen loistoon. Mutta kun uusin vakauden etsintä avautuu, voisiko tämä pyöröovi vihdoin pyöriä kohti lunastusta, vai onko se jälleen kerran vain yksi näytös Unitedin loputtomassa taistelussa Valioliigan valtaistuimen takaisin saamiseksi?
Amorimin aikakausi
Rúben Amorimin 14 kuukauden ura Manchester Unitedissa oli vähemmän taktinen vallankumous ja enemmän itsepäinen saarna 3-4-3-formaatiosta – saarnattuna miehen innolla, joka aikoinaan julisti, ettei edes paavi voisi saada häntä muuttumaan.
Vain huomatakseen, että Old Traffordin seurakunta (ja johtokunta) pitivät parempana täysin erilaista laulun nuottia. Ydinvirhe?
Taktinen joustamattomuus, joka oli niin jäykkä, että se olisi voinut toimia myös puolustusmuurina – jospa Unitedin varsinainen puolustuskolmikko olisi ollut yhtä järkkymätön…
Amorim saapui pakkomielteisenä rakastaen hänen 3-4-2-1-muodostelmaa (tai 3-4-3-muodostelmasta riippuen, keneltä kysytään), joka teki Sportingista Portugalin kuninkaan, mutta Unitedissa hän oli kuin yrittäisi tunkea neliönmuotoisen tapin Theatre of Dreamsin pyöreään loistoaukkoon.
Hän aloitti 45:ssä 47 Valioliiga-ottelusta kolmen topparin alakerralla, mikä teki Unitedista liigan toiseksi itsepäisimmän puolustuskolmikko-opetuslapsen Crystal Palacen jälkeen. Tulos? Vain 31,9 %:n voittoprosentti liigassa – huonoin kaikista Fergusonin jälkeisistä pysyvistä valmentajista – ja yhteensä 24 voittoa 63 ottelussa.
Se on vähemmän voittoja kuin David Moyesin onnistui haalimaan vähemmissä otteluissa. Auts.
Amorimin alaisuudessa rakennettu peli näytti usein pieleen menneeltä filosofiakurssilta: pelipaikkajäykkyys, joka vaati pelaajia pysymään alueilla kuin heidät olisi liimattu niihin, minimaaliset rotaatiot ja wingbackit, jotka oli kiinnitetty sivurajoille; ikään kuin sieltä pakeneminen laukaisisi kansainvälisen konfliktin.
Keskikenttä joutui ylimiehityksen kohteeksi, ja joukkue onnistui ohittamaan oman hyökkääjänsä kuin tämä olisi heille velkaa. Maalintekopaikkojen tuottaminen pysähtyi – keskimäärin vaivaiset 9,5 suurta maalipaikkaa 90 juoksua kohden alkukaudesta.
Paljon vähemmän kuin Erik Ten Hagin luvut. Vaikka yli 200 miljoonaa puntaa tuhlattiin uusiin, kiiltävän upeisiin hyökkääjiin, kuten Benjamin Seskoon, Bryan Mbeumoon ja Matheus Cunhaan. Hyökkäyspeli säilyi tylynä, tuhlailevana ja omituisen konservatiivisena.
Usein palasi joukkue reaktiiviseen, matan blokin pelityyliin, joka tuntui enemmän Jose Mourinho 2.0:lta kuin siltä jännittävältä, etujalkaisella Unitedin DNA:lta, jota seura janosi.
Entä sitten erikoistilanteiden puolustaminen?
Lyhyestä virsi kaunis. Shokeeraavaa. Kamalaa.
Lepopuolustusksen ongelmat jatkuivat ja prässi oli hajannaista. Ultimaattinen ironia?
Kun Amorim toisinaan hylkäsi dogmat ja vaihtoi perinteisempään neljän miehen alakertaan (kuten Newcastle ottelussa) paranivat tulokset ja pelaajat eivät näyttäneet niin hämmentyneiltä.
Silti hän palasi 3-4-3-muotoon Wolvesia vastaan, jolla oli kasassa vain kaksi pistettä 18 ottelusta, synkässä 1-1 tasapelissä.
Tätä voisi verrata siihen, että pyytää lainata kaverin Ferraria ajelulle mutta kesken kaiken vaatisi kuitenkin ajaa isoäidin Fiestalla rantabaariin, koska ”se on identiteettini”.
Lopulta Amorimin suurin synti ei ollut itse muodostelma, vaan se oli sopeutumiskyvyn kohtelua petoksena.
Hän tuplasi panoksensa pöydässä, seuran anellessa kehitystä. Lopulta käteen jäi 14 kuukauden mittainen valtataistelu. Joka päättyi useiden miljoonien läksiäislahjaan.
Mies joka ei taipunut. Noh ainakin pankkitilillä löytyy katetta pitkäksi aikaa eteenpäin. Tosiasia on se, että sirkus jatkuu ja jälleen ollaan yhtä valmentajan karusellilippua vailla.
Seuralegenda tilalle
Kirjoitushetkellä näyttää vahvasti siltä, että Michael Carrick istutetaan Manchester Unitedin valmentajan kuumalle penkille. Ainakin tilapäisesti.
Joku voi varmasti väittää, että seura painaa nostalgianappia lujempaa kuin fanit 1999 Mestarien liigan finaalia katsoessa. Entinen keskikentän metronomi – joka johdatti Unitedin menestykseen palaa jälleen kerran puikkoihin.
Hän oli tappioton kolmessa ottelussa tilapäisenä talonmiehenä 2021 ja saanee nyt uuden mahdollisuuden vakauttaa laivan Amorimin jälkeen.
Mutta mitä hän voisi tarkalleen ottaen tuoda tähän kaoottiseen Old Traffordin sirkukseen?
Puretaan palasiksi. Ensinnäkin ei hän saavu taikasauvan kanssa, mutta hän saattaa tuoda mukanaan rauhoittavan läsnäolon sekä pallollisen tekemisen, joka ei näytä siltä kuin sitä ohjaisi toimimaton Roomba-imuri.
Posit & negat
Hyvät puolet: Lohtupeitto nimeltä Carrick
* Seuran DNA ja välitön sisäänosto – Carrick on United läpikotaisin: 12 vuotta pelaajana, viisi Valioliigan voittoa, Mestarien liiga ja se hiljainen auktoriteetti, joka ansaitsee kunnioitusta pukukopissa. Pelaajat tuntevat hänet ja pitävät hänestä.
Sama rauhallinen olemuksensa, joka teki hänestä erinomaisen syvällä olevan pelintekijän voisi olla vastalääke viimeaikaiselle taktiselle jäykkyydelle ja tunnekuohuille.
* Todistettu lyhyen aikavälin vakauttaja – OGS jälkeisestä ajasta (kolme peliä) oli jo puhetta, mutta Mestaruussarjassa peri hän 21. sijalla olevan joukkueen ja teki heistä nousija kandidaatin. Pisteitä tuli houkuttelevalla, pallonhallintaan perustuvalla jalkapallolla.
Hänen joukkueensa pelaavat alhaalta itsevarmasti ja toinen laitapakeista (Patrick Dorgu todennäköisesti) saa luvan pommittaa eteenpäin. Tämä ratkaisee myös Cunha-ongelman sekä toisi Diogo Dalotin parhaat puolet esiin.
Joukkue siirtyy vaivattomasti 3-4-3 tai 3-2-5-hyökkäysmuotoon. Pelitapa sopii todennäköisesti myös paremmin teknisille pelaajille, kuten Kobbie Mainoolle sekä Bruno Fernandesille.
* Pelaajien kehittäminen ja man-management – Carrick on erinomainen saamaan parhaan irti yksilöstä. Borossa hän muutti Chuba Akpomin maalikoneeksi ja auttoi kykyjä, kuten Morgan Rogersia loistamaan. Rogers kehui Carrickia siitä, että hän antoi pelaajien olla omia itsejään.
Huipputasolla ei tietenkään ”good vibes and inshallah” riitä, mutta tämä on varmasti hyvä asia kuitenkin Unitedin nuorelle ytimelle. Ei egojen yhteenottoja. Lisäksi on Carrick kerännyt kiitosta selkeästä kommunikaatiosta sekä tunteiden hallinnasta. Ei tae, mutta kelpo signaali.
Toisin kuin Amorimin ”tämä on identiteettini tai konkurssi-filosofia” on Carrick osoittanut halukkuutta hienosäätöön. 4-2-3-1-muoto oli kaiken perusta Borossa, mutta näimme myös eri variaatioita sekä myös kyvykkyyää hyväksyä milloin ”outmatched” isompia jengejä vastaan cupissa – vetäytyen esimerkiksi kolmen topparin alakertaan.
Carrick ei ole valmis kuolemaan periaatteidensa kukkulalle. Hän on valmis sopeutumaan kutsumatta sitä petokseksi.
Huonot puolet: Todellisuuskatsaus
* Rajoitettu huipputason kokemus – Carricikin ainoa pysyvä työpaikka oli Middlesbroughissa, jossa hän aloitti loistavasti, mutta jäi takkuilemaan. Pudotuspelien välierä ensimmäisellä kaudella, sitten kahdeksas ja kymmenes sarjassa ennen potkuja kesällä 2025.
Ei pokaaleja, ei selviytymistaistoja ja kritiikkiä varasuunnitelman puutteesta, kun joukkueet makaavat syvällä ja turhauttavat hänen pallonhallintapeliään. Käytettävissä olevat yksilöt ovat nyt selkeästi parempia, mutta tämä ei myöskään ole Mestaruussarja.
Kritiikki, intensiteetti ja egot ovat toiselta planeetalta. Voi argumentoida, että tyyneys saattaa muuttua ongelmaksi jos supertähdet käyttäytyvät kuin kakarat ja heittävät leluja rattaista. Samalla sanoisin, että tilanne, aiemmat raamit sekä ”vapauden tunteen” loistaminen poissaolollaan voivat luoda varsin vapautuneen ilmapiirin.
* Ennustettavuuden ja alhaalta pelaamisen riski – Carrick haluaa pelata alhaalta eikä ole tinkinyt (ainakaan aiemmin) tyylistään. Unitedin nykyvireen tuntien saattaa tämä johtaa tilanteisiin, jotka ovat komediakultaa.
Samalla on kuitenkin valittava lääkeensä. Joko roiskitaan tai mennään hitaasti kierrättäen kaavoja pitkin, tai sitten kasvatetaan säkit ja otetaan riskejä myös pallollisesti. Satoi tai paistoi.
Tosiasia on se, että United tarvitsee maaleja ja NYT, eikä vain kauniita kuvioita. Carrick on saanut kritiikkiä, että hänen joukkueiltaan puuttuu usein tappajanvaisto. Veikkaan kuitenkin, että hänellä on sen verran pelisilmää, että kesken kauden ei aleta muokkaamaan liikaa asioita vaan kyseessä on yksinkertaisesti saada parhaat pelaajat parhaille pelipaikoilleen.
Konkluusio
Kyseessä ei ole missään nimessä monivuotinen projekti, vaan käytännössä sammutustyö kesään asti. Tuloksia on saatava välittömästi tai muuttuu fanien mielipide ”tervetuloa kotiin” siihen että ”hänen olisi pitänyt pysyä Sky Sportsilla”.
Lopulta uskon kuitenkin, että Carrick on tähän hätään järkevä, matalan draaman valinta. Tuttu kasvo. On toki myös mahdollista, että hän on liian pehmeä Valioliigatasolle.
Joka tapauksessa, Unitedin 2020-luvun huippuhetki on käsillä – legendojen kierrätystä kun omistajat siemailevat margaritoja jossain auringon alla. Jos Carrick onnistuu derbyssä odottaa sankarinviitta häntä. Jos hän onnistuu pelastamaan Unitedin kauden pitäisi hänelle varmasti rakentaa patsas.
Jos ei… no, valmentajakarusellilla on uusi lippu valmiina kesää varten. Näin tulee todennäköisesti käymään joka tapauksessa.
Ei siis syytä huoleen. Never stop the madness ja kohta vedetään taas! 
