Kanada
Kanada lähtee turnaukseen odotetusti ykkössuosikkina, ja vedonlyöntimarkkina arvioi sen voittomahdollisuudet lähes 50 prosenttiin. En itse näe Kanadan dominanssia aivan näin selvänä, sillä jo viime vuoden 4 Nations Face-off osoitti, kuinka kova haastaja USA on.
Maalivahdit:
Kanadan suurin huolenaihe löytyy tolppien välistä. Viime vuoden 4 Nations -sankari Jordan Binnington ollut tilastollisesti NHL:n huonoin tällä kaudella: hän on päästänyt 32 ottelussa peräti 25 maalia odottamaa enemmän.
Kanadalla on ratkaisu käsissään Logan Thompsonin muodossa, sillä hän on lukeutunut tällä kaudella NHL-vahtien parhaimmistoon. Suurin kysymys onkin, luottaako valmennusjohto jääräpäisesti aiempaan ykkösvahtiinsa Binningtoniin, vai uskalletaanko kuumalle Thompsonille antaa ansaittu tilaisuus.
Puolustus:
Kanadan puolustus on pysynyt täysin ennallaan viime vuodesta, mikä herättää perusteltuja huolenaiheita. Avainpelaajien, kuten Drew Doughtyn, Colton Paraykon ja Thomas Harleyn, taso on laskenut viime kaudesta huomattavasti, mikä nostaa kysymyksiä puolustuksen valintojen ympärille.
On ymmärrettävää, että Kanada luottaa viime vuoden 4 Nations -voittajaryhmäänsä, sillä puolustus on erinomaisesti roolitettu, isokokoinen ja fyysinen. Siitä huolimatta se kalpenee auttamatta USA:n vastaavalle, joka tarjoaa huomattavasti enemmän dynaamisuutta ja taitoa.
Rannalle jäivät muun muassa huippukautta pelaavat Evan Bouchard, Darren Raddysh, Jakob Chychrun ja Matthew Schaefer.
Bouchardin sivuuttaminen on helppo perustella hänen puolustuspään epävarmuudellaan, mutta esimerkiksi Raddysh, Chychrun ja Schaefer ovat olleet tällä kaudella pelillisesti selvästi edellä valittua kolmikkoa (Doughty, Parayko, Harley).
Seuraavaksi on syytä kääntää katseet osa-alueisiin, joilla Kanada repii ratkaisevan eron kilpailijoihinsa: hyökkäysvoimaan ja valmennusosaamiseen.
Hyökkäys:
Kanadan hyökkäys on täydellinen yhdistelmä supertähtiloistoa ja tinkimätöntä roolitusta. Ryhmästä löytyy kaikki voittavan joukkueen elementit: kärkiketjujen ratkaisuvoiman ohella alaketjuihin ja alivoimalle on asettaa NHL:n parhaat erikoismiehet.
Loukkaantumiset pakottivat Kanadan muutoksiin, kun Tampa Bay -kaksikko Brayden Point ja Anthony Cirelli joutuivat jäämään sivuun. Heidän tilalleen nostettiin Sam Bennett ja Seth Jarvis – kaksi nimeä, jotka sivuutettiin alkuperäisessä valinnassa, mutta jotka kuuluivat jo viime vuonna voittoisaan ryhmään. Käytännössä nämä muutokset menevät laadullisesti tasan, eivätkä ne heikennä Kanadan iskukykyä hitustakaan.
Valmennus:
Kanadan peräsimessä jatkaa Tampa Bayta jo 14 kautta luotsannut Jon Cooper, joka on kiistatta NHL:n tämän hetken arvostetuin päävalmentaja. Cooper on tehnyt selväksi, että olympiavoitto on hänen uransa viimeinen suuri tavoite, ja hän on valmis tekemään kaikkensa palauttaakseen kultamitalit Kanadan haltuun.
Vaikka Kanada ei ollut taktisesti poikkeuksellisen ylivoimainen viime vuoden 4 Nations -turnauksessa, uskon Cooperin pystyvän ulosmittaamaan joukkueesta enemmän pidemmässä olympiaturnauksessa. Aika on Cooperin puolella, ja häneltä on lupa odottaa taktisesti hiotumpaa ja dominoivampaa pelitapaa turnauksen edetessä.
Odotukset:
Kanadan turnaus alkaa välittömällä tulikasteella, sillä samassa alkulohkossa pelaavat Tšekki ja Sveitsi tarjoavat kovan mittarin heti avausvihellyksestä lähtien. Kanadalle mikään muu kuin olympiakulta ei ole vaihtoehto, ja koko kiekkohullun kansakunnan massiiviset odotukset luovat pelaajiston niskaan poikkeukselliset paineet. On odotettavissa, että kultataisto huipentuu jälleen äärimmäisen pieniin marginaaleihin USA:ta vastaan – aivan kuten viime vuoden kohtaamisessa nähtiin.
USA
Kanadan suurin haastaja on itseoikeutetusti USA, jonka ympärillä vellova keskustelu on kuitenkin keskittynyt poikkeuksellisen paljon pelaajavalintoihin. GM Bill Guerin teki rohkeita päätöksiä jättämällä rannalle Jason Robertsonin, Cole Caufieldin, Lane Hutsonin ja Adam Foxin kaltaisia tähtinimiä.
Kanadassa ymmärretään perinteisesti roolituksen merkitys voittavassa joukkueessa, mutta Yhdysvalloissa valintojen synnyttämä kritiikki on ollut armotonta. Mikäli USA ei onnistu voittamaan olympiakultaa, tulee jälkipyykki keskittymään vääjäämättä siihen, miksi tietyt taitopelaajat sivuutettiin suoraviivaisempien valintojen tieltä.
Viime vuoden karvas jatkoaikatappio 4 Nations -turnauksen finaalissa jätti joukkueelle varmasti valtavasti hampaankoloon. Tämä revanssihenki ja viimevuotinen pettymys toimivat nyt polttoaineena, joka tuo USA:n peliin ripauksen ylimääräistä motivaatiota ja päättäväisyyttä kultajahdin keskellä.
Maalivahdit:
USA:n maalivahtiosasto on turnauksen ehdoton ykkönen. Vaikka Connor Hellebuyck ei ole yltänyt aivan viime vuosien maagiseen vireeseen, hän kuuluu yhä maailman eliittiin. USA:n pelottavasta leveydestä kertoo se, että tulitukea antaa tällä kaudella loistavasti palannut ja MM-kultaa viime keväänä torjunut Jeremy Swayman, ja Dallasin Jake Oettinger joutunee tyytymään jopa kolmosvahdin rooliin.
Puolustus:
USA:n puolustus on täynnä erinomaisia luistelijoita ja kiekollisia taitureita, mutta joukkueen suurin vahvuus piilee kyvyssä purkaa paine. USA:n puolustajat ovat eliittiä peliä avaavissa suorituksissa, eikä edes Kanadan kaltainen aggressiivinen karvaus tuota heille ongelmia omassa päädyssä.
Zach Werenski ja Quinn Hughes lukeutuvat tällä hetkellä maailman kolmen parhaan puolustajan joukkoon heti Kanadan Cale Makarin jälkeen. Joukkue saa valtavan edun siitä että se pystyy rytmittämään peluutustaan niin, että joko Werenski tai Quinn Hughes on jäällä lähes läpi ottelun. Tämä takaa sen, että USA:lla on jatkuvasti kentällä maailmanluokan puolustaja, joka kykenee hallitsemaan ottelun virtausta.
Alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut Seth Jones joutui jättämään turnauksen väliin loukkaantumisen vuoksi. Hänen paikkansa ottaa Anaheim Ducksissa vahvaa läpimurtokautta pelaava Jackson LaCombe.
USA:n puolustuspelin tiiviydestä kertoo paljon se, että viime vuoden 4 Nations -turnauksessa joukkue päästi neljässä ottelussa vain seitsemän maalia, vaikka se kohtasi Kanadan tähtisikermän kahdesti.
Monilta unohtuu ennakkoarvioita tehdessä se tosiasia, että USA pelasi häikäisevän vahvasti viime vuonna jopa ilman yhtä maailman parasta puolustajaa, Quinn Hughesia. Hughesin mukanaolo nostaa joukkueen pelin täysin uudelle tasolle – aivan kuten olemme nähneet Minnesota Wildin kohdalla treidin jälkeen.
Hyökkäys:
USA:n hyökkäyksen terävin kärki ei aivan kestä vertailua Kanadan vastaavaan, ja tietty supertähtistatuksen puute näkyy myös tilastoissa. Viime kaudella yksikään joukkueen hyökkääjistä ei rikkonut sadan pisteen rajaa, ja tälläkin hetkellä maan tehokkain hyökkääjä Jack Eichel löytyy NHL:n pistepörssistä vasta sijalta kymmenen.
GM Bill Guerin on rakentanut hyökkäyksen korostetusti roolituksen ehdoilla. Valinnoissa on painotettu eliittitason aloittajia ja alivoiman erikoismiehiä, mikä selittää myös Jason Robertsonin ja Cole Caufieldin kaltaisten puhtaiden taitopelaajien jättämisen joukkueen ulkopuolelle.
Valmennus:
USA:n peräsimessä jatkaa – Cooperin tavoin kaksi Stanley Cupia voittanut – Mike Sullivan. Sullivanin tähti on kuitenkin ollut viime vuodet laskusuunnassa, ja kuluva kausi New York Rangersin peräsimessä on osoittautunut katastrofiksi: joukkue majailee Itäisen konferenssin pohjalla, jo 19 pistettä pudotuspeliviivan alapuolella.
Näen USA:n suurimpana akilleenkantapäänä nimenomaan valmennuksen. USA on flopannut lukuisia kertoja huippumateriaalillaan juuri valmennuksellisten puutteiden vuoksi. Sullivan nojaa perinteisesti vahvaan viisikkopuolustukseen, ja onkin selvää, että USA tulee olemaan tässä turnauksessa erinomainen omassa päässään. Suurin kysymysmerkki on kuitenkin hyökkäyspeli: kykeneekö valmennusjohto luomaan joukkueelle sellaista taktista etua, jolla Kanada kaadetaan?
Odotukset:
USA ei ole missään nimessä niin kaukana Kanadan tasosta kuin voittajakertoimet antavat ymmärtää. USA:n tie välieriin on helpon alkulohkon myötä varsin suoraviivainen, mikä säästää voimia ratkaisupeleihin. Muistettakoon, että 4 Nations -finaalissa USA lähti otteluun jopa hienoisena suosikkina – tästä näkökulmasta mahdollinen loppuottelu Kanadaa vastaan olisi lähempänä kolikonheittoa kuin kertoimet antavat olettaa. USA:n mestaruudesta tarjotut kertoimet ovatkin tällä hetkellä todella maukkaita tarjouksia.
Pelivalinta:
USA turnauksen voittaja 3.00 (Veikkaus) – kerroinraja 2.50
Ruotsi
Ruotsi lähtee turnaukseen materiaalin puolesta itseoikeutettuna kolmossuosikkina. Vaikka maalla on puolustettavanaan hopeamitali Sochin 2014 kisoista – edellisestä turnauksesta parhailla kokoonpanoilla – on kello käynyt tuon jälkeen armottomasti.
Ruotsin uusi sukupolvi ei ole toistaiseksi kyennyt osoittamaan edeltäjiensä kaltaista henkistä lujuutta tai voittajalle ominaista armottomuutta kovimmissa mahdollisissa paikoissa.
Viime vuoden 4 Nations -turnauksessa Ruotsi jätti itsestään kovin tasapaksun ja yllätyksettömän kuvan. Vaikka joukkue ei hävinnyt yhtään ottelua varsinaisella peliajalla, jatkoaikatappiot Kanadalle ja Suomelle sekä merkityksettömän pelin voitto USA:sta kertoivat karua kieltään: todellisuudessa Ruotsi ei missään vaiheessa kyennyt vakavasti haastamaan turnauksen kärkikaksikkoa finaalipaikasta.
Maalivahdit:
Ruotsin maalivahtiosasto on kääntymässä kärkimaiden vertailussa hienoiseksi kysymysmerkiksi, eikä joukkue saa tolppien välistä toivomaansa merkittävää kilpailuetua. Ykkösvahdin viittaa sovitellaan Filip Gustavssonille, jonka viimevuotinen 4 Nations -turnaus jätti kuitenkin toivomisen varaa. Samaan aikaan konkari Jacob Markströmin taso on romahtanut huolestuttavasti, eikä Jesper Wallstedtin huikea alkukausi kantanut lopulta lentoon saakka. Ruotsin menestys onkin tällä kertaa kiinni enemmän tiiviistä viisikkopuolustuksesta kuin maagisesta maalivahtipelistä.
Puolustus:
Ruotsin puolustusta pidetään yleisesti yhtenä turnauksen kovimmista, mutta pintaa syvemmälle katsottaessa asetelma on huomattavasti haavoittuvampi. Pitkään maan ykköspuolustajana loistanut Victor Hedman on 35-vuotiaana hidastunut merkittävästi, ja koko kauden jatkunut loukkaantumiskierre tarkoittaa, ettei hän ole turnauksessa lähelläkään täyttä pelikuntoa.
Vaikka Erik Karlsson on pelannut Pittsburgh Penguinsissa kuin uudestisyntyneenä, ikä asettaa hänellekin rajat: Karlssonin fysiikka ei enää kestä massiivisia minuutteja ilman, että pelin taso ja intensiteetti kärsivät ratkaisevasti.
Ruotsin puolustus on USA:n tapaan erittäin liikkuva ja kiekollisesti taitava, mutta peluutus on suuri kysymysmerkki. Mikäli valmennus nojaa yhä liikaa Victor Hedmanin ja Erik Karlssonin kaltaisiin konkareihin, on joukkue vaarassa jäädä pelinopeudessa jälkeen. Keskeinen kysymys onkin, onko Rasmus Dahlin vihdoin valmis ottamaan alakerran valtikan käsiinsä ja kantamaan vastuun joukkueen ykkösminuuteista.
Ruotsin takalinjoille koitui merkittävä takaisku, kun alun perin valittu Jonas Brodin joutui jättämään turnauksen väliin loukkaantumisen vuoksi. Hänen tilalleen kutsuttiin Boston Bruinsin Hampus Lindholm. Monilta jää huomaamatta Brodinin todellinen arvo: hän kuuluu NHL:n absoluuttiseen eliittiin nimenomaan puolustavana puolustajana. Brodinin poissaolo jättää Ruotsin alakertaan valtavan aukon erityisesti alivoimapeliin sekä vastustajan supertähtien pimentämiseen.
Hyökkäys:
Ruotsin hyökkäyskalusto on kokonaisuutena huolestuttavan tasapaksu. Joukkueesta puuttuu se terävin kärkiosaaminen, joka ratkaisee otteluita kovimmalla tasolla, ja vertailussa muihin huippumaihin – jopa Suomeen – Ruotsin hyökkäyspään iskukyky jää tällä hetkellä kakkoseksi.
Ruotsin hyökkäyksen syömähammas William Nylander on kärsinyt viime kuukaudet sitkeistä loukkaantumisista, mikä varjostaa hänen kisakuntoaan. Onkin selvää, ettei Nylander pääse aloittamaan turnausta täydessä iskussa, mikä on kova isku Ruotsin hyökkäyspelin luovuudelle ja viimeistelyvoimalle.
Ruotsin hyökkäys koki myös massiivisen takaiskun, kun joukkueen ykkössentteriksi kaavailtu ja tällä kaudella lopullisen läpimurtonsa tehnyt nuori Leo Carlsson joutui jäämään sivuun loukkaantumisen vuoksi. Hänen paikkansa kokoonpanossa ottaa Marcus Johansson. Carlssonin poissaolo on Ruotsille raju isku, sillä se karsii joukkueen jo entisestään kapeaa kärkiosaamista ja jättää ammottavan aukon tulosyksikön keskustaan.
Valmennus:
Ruotsin penkin takana neljättä vuottaan toimiva Sam Hallam kantanee harteillaan raskasta epäonnistumisten perintöä. Hallamin päävalmentajakauden ainoa saavutus on viime kevään MM-pronssi, jota pidetään Ruotsissa pahana floppina joukkueen pelattua kotiyleisönsä edessä ylivertaisella materiaalilla. Onkin täysin perusteltua, ettei Hallamin sopimusta ole enää jatkettu, ja hän jättää maajoukkueen lopullisesti kevään MM-kisojen jälkeen.
Sam Hallamin alaisuudessa Ruotsi on jatkanut itselleen uskollista peliä: joukkue on kiekollisesti taitava ja aktiivisesti karvaava. Pelitavan toimivuus on kuitenkin ollut vain näennäistä, sillä tosipaikassa Tre Kronor on flopannut kerta toisensa jälkeen. Tämä toistuva sulaminen ratkaisuhetkillä kääntää syyttävän sormen suoraan valmennukseen – Hallam ei ole kyennyt tuomaan joukkueeseen sitä henkistä kovuutta ja taktista reagointikykyä, jota voittaminen vaatii pelitavallisen hallinnan lisäksi.
Odotukset:
Ruotsi on kiistatta yksi turnauksen mielenkiintoisimmista seurattavista, mutta realiteetit nousevat väistämättä vastaan. Kun huomioidaan puolustuksen kärkimiesten ikääntyminen ja loukkaantumiset, hyökkäyksen kapeus sekä valmennuksen aiemmat epäonnistumiset, on vaikea nähdä, että Tre Kronor pystyisi tälläkään kertaa tosissaan haastamaan Kanadaa ja USA:ta taistelussa olympiakullasta.
Suomi
Suomi lähtee puolustamaan neljän vuoden takaista olympiakultaansa kohtalaisista, mutta haastavista asetelmista. On todella harmillista, ettei Leijonat pääse vieläkään marssittamaan jäälle tämän sukupolven absoluuttista parasta kokoonpanoaan: kun viime vuoden 4 Nations -turnauksesta puuttui alakerran isäntä Miro Heiskanen, tällä kertaa joukkue joutuu tulemaan toimeen ilman ykkössentteriään Aleksander Barkovia.
Maalivahdit:
Suomen maalivahtiosasto herättää ymmärrettävästi keskustelua, mutta tilanne on 4 Nations -turnaukseen verrattuna huomattavasti valoisampi. Juuse Saros on ollut Nashvillen heikon puolustuksen takana ajottain todella hyvä tällä kaudella, ja tuoreessa muistissa on yhä hänen korkea suoritusvarmuutensa viime kevään MM-kisoista. Ukko-Pekka Luukkosen loukkaantuminen oli kova takaisku, sillä hän olisi kyennyt haastamaan Saroksen toden teolla.
Nyt vastuu lepää vankasti Saroksen harteilla: Kevin Lankisen kausi on ollut vaikea, ja Luukkosen korvaajaksi noussut Joonas Korpisalo on luotettava kakkosvahti, muttei varsinainen voittava ykköstorjuja NHL tasolla.
Puolustus:
Suomen puolustus on yleisessä tiedossa oleva heikoin lenkki, mutta Miro Heiskasen mukanaolo tuo siihen valtavan tasonnoston viime vuoden 4 Nations -turnaukseen verrattuna. Erityisen merkittävää on Heiskasen ja Esa Lindellin muodostama pakkipari: tämä NHL-tasollakin eliittiin kuuluva kaksikko tulee kantamaan valtavaa, noin 25 minuutin ottelukohtaista vastuuta, mikä rauhoittaa koko joukkueen puolustuspelaamista kriittisellä tavalla.
Rasmus Ristolaisen paluu Leijona-paitaan lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen on yksi turnauksen mielenkiintoisimmista tarinoista. Viime vuoden 4 Nations -turnauksesta sivuun jäänyt Ristolainen nousee välittömästi kriittiseen top 4 -rooliin, tuoden kaivattua kovuutta Suomen alakertaan. Heiskasen ja Ristolaisen myötä pakiston taso nousee viime vuoteen verrattuna huimasti – kun tähän lisätään se tosiasia, että Suomella on heittää jäälle yksi maailman parhaista valmiista pakkipareista, on puolustus asetettu kestämään huomattavasti kovempaa painetta kuin aiemmin.
Hyökkäys:
Suomen hyökkäyskalusto kestää vertailun niin Ruotsin kuin USA:n kanssa, sillä ryhmästä löytyy sopiva sekoitus NHL:n absoluuttista kärkiosaamista ja maailmanluokan roolipelaajia. Viime vuoden 4 Nations -turnauksessa monet suomalaiset avainpelaajat jäivät kuitenkin pahasti telineisiin. Nyt ’isojen hevosten’ – Sebastian Ahon, Mikko Rantasen ja Roope Hintzin – on kyettävä kantamaan tulosvastuu ja vastattava huutoon, mikäli Suomi aikoo tosissaan haaveilla menestyksestä tässä kivikovassa turnauksessa.
Suomen hyökkäyksen suurin taktinen huolenaihe on edelleen kätisyyksien räikeä epätasapaino. Aivan kuten viime vuonna, joukkueesta löytyy ainoastaan kaksi oikealta laukovaa hyökkääjää, mikä kapeuttaa merkittävästi valmennuksen työkaluja. Tämä kätisyysvaje vaikeuttaa erityisesti ylivoimapelaamista: jos ykkösviisikko joudutaan rakentamaan viiden vasemmalta laukovan pelaajan varaan, pelistä tulee ennalta-arvattavampaa ja suorat laukaukset syötöstä vaikeutuvat.
Aleksander Barkovin ja Patrik Laineen poissaolot syövät väistämättä Leijonien erikoistilanneosaamista, joka on tämän tason lyhyessä turnauksessa menestyksen elinehto. Barkovin pelintekokyky ja Laineen pelote ylivoimalla ovat korvaamattomia elementtejä, joiden puuttuessa Suomen on löydettävä uusia ratkaisuja. Mikäli Suomi mielii kaataa turnauksen suurmaat ja edetä päätyyn asti, ylivoiman ja alivoiman on suoriuduttava absoluuttisella huipputasolla – marginaalit ovat niin pieniä, että pelit ratkaistaan usein juuri näiden erikoistilanteiden onnistumisten kautta.
Valmennus:
Päävalmentaja Antti Pennanen on joutunut kovan kritiikin kohteeksi, ja vertailu Jukka Jalosen kultaiseen aikakauteen tekee asetelmasta hänelle erityisen haastavan. Jalosen poikkeuksellinen menestys on asettanut riman tasolle, johon Pennanen ei ole vielä kyennyt vastaamaan. Huolestuttavimpia ovat kuitenkin raportit joukkueen sisäisestä dynamiikasta: julkisuudessa on liikkunut vahvoja viitteitä siitä, etteivät etenkään NHL-tähdet koe Pennasen auktoriteettia ja pelillistä johtajuutta samalla tavalla kuin edeltäjänsä kohdalla. Tämä luottamusvaje voi muodostua kriittiseksi tekijäksi turnauksen paineistetuimmissa hetkissä.
Pennanen on esittänyt poikkeuksellisen suoraa itsekritiikkiä myöntämällä, että hän sortui viime vuoden 4 Nations -turnauksessa liialliseen varovaisuuteen. Nyt päävalmentaja on ilmoittanut muuttavansa lähestymistapaansa radikaalisti: passiivinen tarkkailija vaihtuu aktiiviseen johtajaan, joka aikoo olla huomattavasti tiiviimmin läsnä arjen valmennusprosessissa ja pelin johtamisessa. Turnauksen kannalta onkin ratkaisevaa, kykeneekö Pennanen ottamaan haluamansa auktoriteetin ja muuttamaan tämän uuden, osallistuvamman otteen käytännön tuloksiksi jäällä.
On kiistaton fakta, ettei Suomi ole Antti Pennasen alaisuudessa kyennyt saavuttamaan sellaista taktista tai pelitavallista etumatkaa, joka oli Leijonien tavaramerkki Jukka Jalosen aikakaudella. Jalosen aikana nähtiin toistuvasti, kuinka kurinalainen pelitapa ja täydellisesti hiotut roolitukset kuroivat umpeen materiaalin eron jopa maailman parhaita maita vastaan. Pennasen haasteena onkin palauttaa Suomen peliin se rakenteellinen selkänoja, joka on aiemmin mahdollistanut menestymisen silloinkin, kun vastustajalla on ollut heittää jäälle nimekkäämpi ryhmä.
Odotukset:
Asetelma Ruotsia vastaan on äärimmäisen tasainen. Turnauksen etenemisen kannalta alkulohkon keskinäinen kohtaaminen nousee arvoon arvaamattomaan: Ruotsin kaataminen ja lohkovoitto ovat Leijonille elintärkeitä tavoitteita, sillä ne raivaisivat tien optimaaliseen jatko-ohjelmaan ja tarjoaisivat ennakolta helpomman vastustajan puolivälieriin – vaiheeseen, jossa turnauksen kohtalo usein sinetöidään.
Realiteetit on kuitenkin tunnustettava: on vaikea nähdä, että Suomen materiaali ja nykyinen pelillinen tila riittäisivät kaatamaan Kanadan tai USA:n kaltaisia supervoimia edes paras yhdestä -ottelussa. Tässä kivikovassa seurassa mitali olisi Leijonilta erinomainen onnistuminen.
Pelivalinta:
Suomi sijoittuu turnauksessa paremmin kuin Ruotsi (muutamista paikoista löytyy +2.50 kertoimia) – Kerroinraja 2.20
